2024

Satu Kalliokuusi, apuraha työskentelyyn Muhun saaren taiteilijaresidenssissä Virossa.

Marianna Uutinen, Stranger Things, 2020, akryyli kankaalle 100 x 100 cm, E. W. Ponkalan säätiön kokoelma 2024:1.

Sijoituspaikka Aineen taidemuseo Tornio.

Marianna Uutinen on syntynyt Pieksämäellä 23.7.1961. Hän on opiskellut Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä 1980—1985
ja Pariisissa Institut des Hautes Études en Arts Plastiques 1991—1992.

Hän on myös toiminut Helsingin Kuvataideakatemian maalaustaiteen osaston professorina ja johtajana 2004—2008. Opettanut myös
Malmön ja Bergenin kuvataidekouluissa. Hän myös arvostaa ystävyyttään vanhemman kosmopoliittisen taiteilijan Paul Osipowin kanssa,
johon hän rakastui opiskeluaikanaan ja kymmenen vuoden ajan eli hänen kanssaan.

Uutinen on myös luonut kansainvälisen maineen itselleen. Taideteoksia on muun muassa Louisianan taidemuseossa Tanskassa
ja Moderna Museetissa Tukholmassa.

Suomea hän edusti Venetsian biennaalissa 1997. Näyttelyitä on ollut enemmän Berliinissä kuin Suomessa.

Marianna Uutisen tuotanto tunnustaa nykytaiteen verrokikseen, missä taiteelliset vaikutteet sekoittuvat aluksi usein jopa
julkeaan poseeraukseen, räikeään glamouriin, jos myös lapsenomaiseen iloon. Hän on myös osannut ironisoida taitavasti
teoksillaan nykyajan arvostuksia.

Stranger Things vuodelta 2020 ilmentää taiteilijan viimeaikaista syväsukellusta immateriaalisuuteen ja uuden todellisuuden kokemukseen. Kuitenkin näen hänen kaikissa kausissaan vahvan aistillisuuden keinahtavan esiin, niin myös tässä avaruuteen viittaavassa tähtiä
välkehtivässä maalauksessa. Katsojan kokemusta vahvistaa liikkuminen maalausta katsellessa. Kiinteitä rajoja kaihtavat pyörteiset
hahmot tavoittelevat toisiaan avaruuden pohjattomuudessa ja tähän peilipintaan uppoaa ja osallistuu myös katsoja.

Taina Schakirin artikkelissa 20.7.2021 Helsingin Sanomissa Marianna Uutinen on sanonut: ”Haluan korostaa ihmisyyttä. Eivät työni ole
mitään koriste-esineitä, vaikka niissä on koristeellisia elementtejä. Toivon voivani muistuttaa toisesta todellisuudesta ja ajaa rauhan ja rakkauden asiaa. Olemme kaikki samaa energiaa, olemme yhtä.”

Leena Ahtola-Moorhouse

2023

Jorma Puranen, Photo …de la Pensée, 2023, hopeagelatiinivedos metallille, kehystetty 32 x 37 cm.
E. W. Ponkalan säätiön kokoelma 2023:3. Sijoituspaikka Aineen taidemuseo, Tornio.

Jorma Puranen on yksi tunnetuimpia suomalaisia valokuvataiteilijoita. Hänellä on pitkä ura takanaan.
Valokuvaajana hän ei pyri hetken, vaan historian vangitsemiseen. Tämä on lähes paradoksaalinen
lähtökohta perinteiseen valokuvaukseen.

Jorma Puranen on syntynyt Pyhäjoella Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 1951 ja päässyt ylioppilaaksi Savonlinnan taidelukiosta 1971.
Ennen Taideteollisen korkeakoulun valokuvaopintoja, hän kuitenkin piipahti Helsingin yliopistossa aloittaen arkeologian ja
taidehistorian opinnot. Nämä menneisyyteen katsovat opinnot todennäköisesti myös johdattivat hänet omaperäiseen
arkistoaineistoja hyväksikäyttävään valokuvaukseen.

Jorma Puranen kuuluu niin sanotun Helsinki Koulun perustajajäseniin 1990-luvun alusta asti.

Hänen valokuvanäyttelyitään on ollut ympäri maailmaa. Valokuva on todella hänelle ajattelun väline. Hän tutkii reittejä
aikojen kulkuun ja luonnon ilmiöihin. Galerie Anhavassa ollut näyttely, josta Photo…de la Pensée on ostettu E.W. Ponkalan
säätiön kokoelmiin, oli myös Purdy Hicks -galleriassa Lontoossa 1.–25. helmikuuta 2023 saman nimisessä näyttelyssä
They Could Hear a Faraway Thunder (He saattoivat kuulla kaukaisen jylinän). Nimi on lainattu grönlantilaiselta runoilijalta ja
ihmisoikeusaktivistilta Aqqaluk Lyngelta.

Valokuva jatkaa Purasen kiinnostusta ja omistautumista äärimmäisen pohjoisen elinolosuhteisiin, seutujen historiaan ja tässä
tapauksessa tutkimusmatkoihin. Arktiset alueet ja niiden haavoittuvuus ja herkkyys on suorastaan uinut Purasen ihon alle.
Hänen isänsä oli aikoinaan työskennellyt Petsamossa, ja pohjoiset maisemat olivat tuttuja tarinoista ja lähetetyistä postikorteista;
tämäkin perhehistoria on varmaan vaikuttanut Jorma Purasen kolonialismia ja arktisia alueita kohtaan tuntemaan kiinnostukseen.

Tässä Purasen oma teksti tähän valokuvaan. Lähetetty sähköpostitse 23.11.2023.

“Olen käyttänyt tässä työssä Fridtjof Nansenin ottamaa valokuvaa, joka on Oslon Nasjonalbibliotekin kokoelmassa.
Kuvan paikka ja tarkka ajankohta ei ole tiedossani, mutta se liittyy Nansenin toteuttamiin arktisen alueen tutkimusretkiin.
Kuva on todennäköisesti Grönlannin rannikolta. Olen käsitellyt tätä arkistovalokuvaa jonkin verran.

Olen liittänyt Nansenin alkuperäisen valokuvan yhteyteen tekstin Photo…de la Pensée. Tämä tekstifragmentti on peräisin
Louis Darget´lta vuodelta 1904, ranskalaiselta valokuvaajalta ja kokeilijalta. Darget oli utopisti, joka uskotteli, että jopa ajatuksia
ja unelmia saattoi vangita filmille. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tieteen piirissä havaittiin, että maailma oli täynnä outoja ja
näkymättömiä ilmiöitä joita voitiin saada näkyviksi teknologian, esim. valokuvauksen avulla. Röntgensäteet oli keksitty
vuosikymmen ennen Dargetin kokeiluja, Marie ja Pierre Curie esittelivät poloniumin ja radiumin säteilyn, jne.

Näistä löydöistä oltiin innostuneita myös valokuvauksen piirissä ja alan historia pursuaakin mitä kummallisimpia kokeiluja.
Valokuvaus oli reitti aiemmin tuntemattomaan maailmaan. Darget´n ideat olivat tietysti “humpuukia”, mutta tuovat tähän
mielenkiintoisen lisänsä.

Olen aina ollut kiinnostunut erilaisten kohtaloiden, paikkojen, historioiden ja kohtaamisten luomasta kulttuurillisesta tilasta,
eräänlaisesta fiktiivisestä historiallisesta maailmasta.

Arktinen maailma johon on usein liitetty mielikuvia äärettömistä ja loputtomista etäisyyksistä on ollut aiheeni pitkään.
Darget´n sitaatti Photo…de la Pensée olikin käyttökelpoinen pohtiessani noita paikkoja ja historioita, myös kuvaamaan
olennaista ulottuvuutta maisematutkimuksessa, eli maantieteellisen mielikuvituksen roolia.

Kuva on vedostettu metallilevylle muistuttaen vanhoista valokuvamenetelmistä.”

Leena Ahtola-Moorhouse

Karo Tapiovaara, Omakuva simpukkana, 2021—2022, öljy ja öljypastelli puuvillakankaalle, 75 x 85 cm. E. W. Ponkalan säätiön

kokoelma 2023:2. Sijoituspaikka: Turun kristillinen opisto

Vuonna 2001 Helsingissä syntynyt Karo Tapiovaara opiskelee kahtaalla: Aalto-yliopistossa taidekasvatusta ja Vapaassa Taidekoulussa taiteilijuutta. Hänen isoisänsä oli kuvaamataiteilija Tapio (Tapsa) Tapiovaara (1908—1982) ja isoisän sisarusjoukkoon kuuluivat myös filmiohjaaja Nyrki Tapiovaara (1911—1940) ja taideteollinen suunnittelija Ilmari Tapiovaara (1914—1999). Nuorta taiteilijaa tuntuu
innoittavan isoisän valitsema ala, hän kertoi minulle katselleensa kiinnostuneena Tapsan graafisten teosten kirjaa. Hän on itse myös kiinnostunut kuvittamisesta ja piirtämisestä. Oma isä on kuitenkin aivan muulla alalla.

Minua kiinnostaa Karo Tapiovaaran maalauksessa Omakuva simpukkana sen vinksahtanut huumori ja samanaikainen ovela kysymyksenasettelu: kuka, mikä minä olen. Taiteilija itse kutsui maalaustaan hassuksi. Siinä yhdistyy renessanssiajan Sandro Botticellin ihanteellinen näkemys naisesta, Venuksesta, joka syntyy merestä ja seisoo simpukan sisäpinnan kuorella. Karo Tapiovaaran omakuvassa simpukan kuoren sisäpuoli täyttää lähes koko maalauksen ja taiteilijan pieni pää nousee esiin kuoren nipukasta pienenä ja viiksekkäänä,
lähinnä androgyynisenä olentona. Taiteilija etsii identiteettiään ja sijoittaa omakuvansa kuohujen siipikupliin ja taidehistorian kaanoniin
ilman ryppyotsaisuutta, leikitellen. Simpukka symboloi nykyisinkin feminiinisyyttä. Taiteilija kertoo, ettei hän tunnista itseään
arkkityyppisenä naisena.

Kiinnostukseni maalaukseen ei kuitenkaan olisi herännyt, elleivät teoksen sommittelu ja värimaailma olisi olleet esteettisesti
vangitsevia ja kutsuvia.

Taiteilija kertoo myös erityisesti olevansa kiinnostunut taidemaalarin materiaaleista aina kankaan pohjustamista myöten.
On innostavaa, että nuori sukupolvi on löytänyt uudelleen perinteisen taidemaalauksen ja näyttää, että uutta 2000-luvun
ilmaisua on tulossa myös vanhoin reseptein.

Leena Ahtola-Moorhouse

Paul Osipow, 24.12.2021 , Contéliitu ja tussi paperille, 65 x 84,5 cm E. W. Ponkalan säätiön kokoelma 2023:1. Sijoituspaikka: Aalto-yliopisto

Taidemaalari Paul Osipow tuskin tarvitsee esittelyä. Hänen teoksiaan on ihailtu jo 1960-luvun pop-taiteen esiinmarssissa Suomessa.
Aiheet ovat olleet kauttaaltaan miesten maailmaan liittyviä. Aluksi autoja, miesten hanskoja, solmioita, vauhtia ja kolareita. Värit ovat
olleet tärkeitä, kirkkaita ja iskeviä. Näin ne ovat myös abstrakteissa teoksissa, joita on suuresti ihailtu varsinkin Pohjoismaissa.
Marja Sakari Kansallisbiografian artikkelissaan korostaa hänen myöhemmän abstraktin taiteensa keskeisenä teemana olevan harmonian
ja kaaoksen tasapainon etsimisen.

Paul Osipow syntyi Karhulassa 11.6.1939 ja opiskeli Suomen taideakatemian koulussa 1958—1962 opettajinaan Olavi Valavuori,
Tapani Raittila ja tärkeimpänä Sam Vanni, jonka opettajan taitoja hän on kehunut vuolaasti. Hän myös kuunteli Unto Pusan luentoja
Vapaassa taidekoulussa. Nuoresta lähtien Osipow suuntautui kansainvälisesti ja loi suhteita ennen kaikkea Ruotsiin ja myöhemmin Yhdysvaltoihin, missä hän oli Fulbright-stipendiaattina Austinin yliopistossa Teksasissa 1975—76. Paul Osipow on ottanut vaikutteita
sekä vanhasta taiteesta että nykytaiteesta laaja-alaisesti. Yksi kiinnostuksen kohteista on tanskalainen Vilhelm Hammershøi, josta hän
on kirjoittanut. Hänellä on myös kulkurin luonnetta, sillä siirtyminen maasta toiseen, erilaiseen maisemaan ja kaupunkiin tuo hänelle inspiraatiota maalaamiseen.

Minulle Paul Osipowin taide on hyvin kehollista. Se on painavaa, suurpiirteistä ja hallittua heijastaen tekijänsä olemusta ja habitusta. E. W. Ponkalan kokoelmaan hankittu teos on puolestaan poikkeuksellisen kevyt ja valoisa hänen työkseen. Siinä nähdään amerikkalaisen,
erityisesti Andy Warholin, modernin taiteen suosima ja kehittämä sarjallisuus -- järjestys, jota elävöittää yksilöllinen piirustus ja värien
eri sävyt. Ananasten käpymäinen muoto tupsuineen tai lehtirusetteineen tuo myös lämmittävää leikkisää eroottisuutta maalaukseen.

Muillakin taiteen aloilla Paul Osipow on kunnostautunut: hän on ollut pääosan esittäjä Risto Jarvan filmissä Työmiehen päiväkirja 1967,
ja hän on myös esiintynyt sivuosissa joissain Jörn Donnerin elokuvissa.

Leena Ahtola-Moorhouse

2022

Sakari Marila, Heleä päivä, 2018 –2022, guassi paperille kiinnitetty puulle 83 x 90 cm. E.W.Ponkalan säätiön kokoelma 2022:1. Sijoituspaikka: Aineen taidemuseo Tornio

Ilmajoella vuonna 1945 syntynyt Sakari Marila on tullut tunnetuksi taiteilijana 1970-luvulta alkaen. Alusta lähtien häntä miellytti vesiväri-, guassi- ja temperatekniikka. Arkkitehtuuriin liittyviä toteutuksia eri tekniikoin hän on myös tehnyt etenkin 1980-luvulla, lasi- ja seinämaalauksia, mainittakoon niistä moniosainen Uuden Valamon luostarin kirjasto- ja konservointilaitoksen laaja teos
Päivän kehrä 1984–1986.

Sakari Marila opiskeli Suomen taideakatemian koulussa Helsingissä 1967—70 ja täydensi sitten opintojaan Firenzen Accademia di
Belle Artissa 1970—1971. Hän on myös siirtänyt oppejaan seuraaville sukupolville opettamalla pitkään Taideteollisessa korkeakoulussa.

Ponkalan säätiön kokoelmaan hankittu Heleä päivä jatkaa johdonmukaisesti Marilan teemoja. Ihmisjoukot ja -ryhmät ovat usein hänen aiheissaan, niin tässäkin auringon säteiden luomassa autereisessa luonnonmaisemassa, vaikka hahmoja ei nosteta pääaiheeksi. Säteilevä, lämmin valo ja luonnon maanpäällinen ihanuus on upeasti tavoitettu, ja samalla katsoja tuntee teosta katsoessaan, että maata hyväilevä
avaruus valoineen sen sytyttää. Näennäisen yksinkertaiseen aiheeseen sisältyy monikerroksista filosofiaa ihmisestä, luonnosta, planeetan
ja avaruuden yhteiselosta ja keskinäisestäv riippuvuudesta toinen toisistaan. Onpa tähän paratiisilliseen näkymään myös tuotu pientä vastavoimaa oikean alakulman tummemmin painotuksin ja kasvoin.

Maalausta voidaan luonnehtia myös panteistiseksi, luonnonvoimien jumaluudeksi.

Autereinen maisema hahmoineen virittää katsojan mielikuvituksen etsimään itselleen puhuttelevia hahmoja ja muistumia muidenkin taiteilijoiden teoksista. Löydän ainakin Paul Gauguinin ratsastajan rinteeltä. MinulleHeleä päivä kuiskii ennen muuta harvinaisen rakkaudellisesta olotilasta, jonka kieputuksiin, syliin ja salaisuuksiin mielellään antautuu.

Leena Ahtola-Moorhouse

2021

Silja Rantanen, Ruska, 2020, smalto-mosaiikki sementtipohjaisella rakennuslevyllä, 25 x 25 cm. E. W. Ponkalan säätiön kokoelma 2021:1. Sijoituspaikka: Aalto-yliopisto

Helsingissä vuonna 1955 syntynyt Silja Rantanen on moninkertaisesti palkittu taiteilija Suomessa sekä Ruotsissa. Merkittävimmät tunnustukset ovat Nuorten näyttelyn dukaattipalkinto (1981), Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilija (1993), malmölaisen Estrandin Taidesäätiön pohjoismainen taidepalkinto (1994), Ars Fennica -palkinto (1996), Carnegie Art Award -taidekilpailun toinen palkinto (1999)
Pro Finlandia -mitali (2005) ja Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston Kulttuuripalkinto (2008).

Toimeliaisuutta ja taitoa on riittänyt myös lukuisiin julkisiin taideteoksiin aina Arlandan lennonjohtotornin fasaditeosta Var är du Jacques Bernis? (2001) myöten. Suomalaisille saattavat olla tunnetumpia Hämeenkylän kirkon maalaukset ja Berliinin Suomen suurlähetystön maalaus Värikartta (1999).

Silja Rantanen on myös opettanut monena jaksona Kuvataideakatemiassa aloittaen lehtorina 1986, sitten yliopettajana sekä
taiteilijaprofessorina 2000–05 ja 2009–2014. Hän myös väitteli tohtoriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa vuonna 2014 aiheenaan
Ulos sulkeista. Nykytaiteen teosmuotojen tulkintaa. Silja Rantanen aloitti opiskelunsa arkkitehtuuriopinnoin ennen kuin siirtyi vapaampaan taiteeseen. Hänen äitinsä on tekstiilitaiteilija Kirsti Rantanen (1930—2020) ja isä DI ja KTL Esko Rantanen, jonka työ YK:n kansainvälisen työjärjestön ILO:n palveluksessa aiheutti tyttären koulunkäynnin alkamisen Kairossa ja Bangkokissa sekä tutustumisen kansainväliseen elämään varsin nuorena.

Silja Rantasen taiteilijakuva muodostuu monipuolisuudessaankin hyvin johdonmukaiseksi. Aiheet kasvavat kulttuurisista lähteistä.
Hänen opettajatoverinsa, taiteilija Matti Kujasalo antoi hänelle hyvän vihjeen: ”Kaikkea ei tarvitse itse keksiä”. Niinpä Silja Rantanen on
usein ottanut lähtökohtansa arkkitehtuurin elementeistä tai muiden taiteilijoiden teosten yksityiskohdista, harvemmin luonnosta.
Hänen lähtökohtansa on käsitteellinen mutta samalla käsintehtyä korostava. Naiivi ja pelkistävä ote usein korostuu, ajatellaan vaikka
hänen läpimurtomaalaustaan Giotton talo (1983).

E. W. Ponkalan kokoelmaan hankittu pieni smalto-mosaiikkiteos on poikkeus siinä suhteessa, että malli on luonnosta ja toteutus ikiaikaisella mosaiikkitekniikalla. Silja Rantanen on myös julkaissut näyttelykirjasen Galerie Anhavan näyttelyyn 11.2. – 14.3.2021 nimeltään ”Tesserae”, jossa hän ironisoi syksyn ruskan kauneutta, mutta hyväksyy ystävänsä huomauttaman tosiasian, ”ettei ole puiden vika, että ihmiset pitävät ruskaa kitschinä”. Niinpä punaisen puun aihe harmaaseen ja vihreään yhdistettynä on vahva taiteellinen kommentti puun syksyisestä loistosta.

Leena Ahtola-Moorhouse

2019

Susanne Gottberg, Yhteenotto / Drabbning / Confrontation, 2018, öljy ja värikynä puulle 105 x 90 cm, E. W. Ponkalan säätiön
kokoelma 2019:1. Sijoituspaikka: Aineen taidemuseo, Tornio

Susanne Gottberg on syntynyt Tammisaaressa puusepän tyttärenä vuonna 1964. Hän opiskeli aluksi Västra Nylands Folkskolassa
Karjaalla 1982–84 ja sen jälkeen Helsingissä Kuvataideakatemiassa 1984–89. Palkintoja on tullut vuodesta 1991 alkaen, jolloin hän sai
Suomen taideyhdistyksen dukaattipalkinnon ja Vuoden nuorena taiteilijana hän oli 1994. Häntä ovat muistaneet palkinnoin myös Stina
Krookin säätiö vuosina 1996 ja 2011, Svenska Litteratursällskapet i Finland vuonna 2005 ja Svenska Kulturfondet vuonna 2018 ovat
myös muistaneet häntä palkinnoin.

Susanne Gottbergin ominaislaatu, siten miten se ilmenee maalauksissa, on kyselijän. Häntä kiehtovat tila, materiaali, valo, maalauksen perusasiat ja nimenomaan se miten me kohtaamme ne. Hän ei valitse abstrakteja elementtejä näitä seikkoja ilmentämään teoksiinsa, vaan näemme taloja, siltoja, puita, pöytäliinoja, huiveja ja Helsingin Taidehallin näyttelyssä erityisesti erilaisia lasiesineitä, etupäässä juomalaseja, joiden heijastusten seiteissä on jotain maagista. Niiden edessä melkein pidättää hengitystään, ettei mikään särkyisi. Näyttelyn oheen on tuotettu kirja, jossa Gottberg esimerkiksi kertoo häntä kohdanneista ”mullistavista” hetkistä ja oivalluksista. Artikkelin motto on avain
Susanne Gottbergin taiteeseen, sen on kirjoittanut Jean-Luc Nancy, The Muses -teoksessaan 1996: ”Kuvan edessä olemme tässä, emme
sisällä emmekä ulkona, vaan juuri tässä kynnyksellä”

Yhteenotto, voimakkaan sinisin tehostein puulle maalattu kahden lasiesineen päällekkäisyys, yhteenotto, vie katsojan maalauksen heijastuksien uumeniin. Teoksessa on juuri Gottbergille ominaista tunnelmaa, oikeutetun epävarmuuden luomista. Katsojalle ei tule mieleenkään tarttua laseihin, ne ovat käsin kosketeltavuuden toisella puolella – noli me tangere – niissä on jotain pyhää, barokkitaiteen rehevyyteen kuitenkin viittaavaa, ehkä juuri leveiden värivetojen ja puupohjan lämmön vuoksi.

Leena Ahtola-Moorhouse

2018

Joonas Kota, Yellow Diamond ,2015, öljyväri puulle 70 x 50 cm. E. W. Ponkalan säätiön kokoelma 2018:1.
Sijoituspaikka: Turun kristillinen opisto.

Joonas Kota on syntynyt vuonna 1976 Tampereella. Kuvataidekoulutusta hän on hankkinut Lontoossa (The Slade School
of Fine Arts), 2001 ja Helsingin kuvataideakatemiassa, josta hän valmistui vuonna 2003.

Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt osallistumaan moneen ryhmänäyttelyyn ulkomailla, Barcelonassa, Istanbulissa,
Hong Kongissa ja Pietarissa. Häntä edustaa Zetterberg-galleria Helsingissä.

Kodan muotokieli monessa suhteessa on kasvanut pop-taiteen perinteestä, mutta siihen on enenevässä määrin vaikuttanut
virtuaalinen, digitaalinen maailma, jossa nykyisin toimimme.

Kerroksellisilla Timantti-aiheillaan hän kuvaa haurasta maailmaamme, jossa kohdataan heijastumia heijastumien jälkeen, eikä koskaan
tavoiteta asian ydintä, se karkaa meiltä aina kauniisiin kuvajaisiin. Kova hiottu timantti on kuitenkin siellä perustana paradoksaalisesti.

Samoin metsä- ja emoiji-aiheet virittyvät todellisuuden ja siitä luodun digitaalisen maailman yhteentörmäykseen. Joonas Kodan
teosten tunnusmerkkinä on ollut ainakin tähän asti esteettisen kauneuden läsnäolon hyväksyminen teoksiinsa.

Keltainen timantti on kaunis esimerkki Kodan maalausta ja veistosta yhdistävästä tekotavasta.

Leena Ahtola-Moorhouse

Kalle Leino, Cool Cat, 2017, öljyväri kankaalle 47 x 60,5 cm. E. W. Ponkalan säätiön kokoelma 2018:2.
Sijoituspaikka: Turun kristillinen opisto

Kalle Leino on syntynyt Jyväskylässä vuonna 1982. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt asua monella paikkakunnalla lähdettyään Jyväskylästä noin 20-vuotiaana. Orivesi, vuosi Tukholmassa, jonkin aikaa Berliinissä ja pääasiassa Helsingissä ja nykyään Turussa, jossa hän opiskelee parhaillaan psykologiaa Turun yliopistossa, ovat olleet hänen asuinpaikkoinaan.

Kuvataiteellinen koulutus on hankittu Kuvataideakatemiassa, josta hän on valmistunut 2010. Arvostusta osoittaa se, että taideopettajat Markus Konttinen ja Anna Tuori valitsivat hänet Exhibition Laboratoryn näyttelyyn Opettajia ja oppilaita 12.1. – 4.2.2018.
Tästä näyttelystä Cool Cat valikoitui E.W. Ponkalan säätiön kokoelmaan.

Maalausjäljen letkeys ja vähän naiivi aihe hämää aluksi katsojan, mutta Leinon maalauksissa on lähes aina särmää yhtyneenä miellyttävään värimaailmaan. Taiteilija on kuvannut monipuolisesti laatuaan vuonna 2015 Jyväskylän taidemuseon näyttelyn Matkalla maan keskipisteeseen yhteydessä tekstissä, jota voidaan lukea nettiversiona. Kalle Leino on muun muassa haastattelussa kertonut: ”Suurin osa töistäni ei ikinä näe päivänvaloa. Suurin piirtein yksi jokaista kymmentä kohti onnistuu. Onnistuminen on tunne, että tässä on jotain, mitä ei tekemällä pysty tekemään, teoksen täytyy syntyä ns. itsekseen. Maalaaminen on myös hauskaa silloin kun vapauttaa itsensä onnistumisesta, ja yleensä juuri tämä vapautuminen aiheuttaa onnistumisen. Vaikka monet työni vaikuttavat päällisin puolin kömpelöiltä, olen saanut niistä tekemisen riemua, jonka koen monesti välittyvän katsojille.”

Helsingin Sanomien kriitikko Timo Valjakka on kirjoittanut Kalle Leinon näyttelyn yhteydessä 5.5.2015: ”Hänen maalauksensa eivät ole epätaidetta, vaan antitaidetta, joka ironisesti haastaa esteettiset karsinat ja vakiintuneet hyvän ja huonon käsitteet.”

Minulle maalaus Cool Cat on vetoava rohkeassa rentoudessaan ja tuo saksalaisen nykytaiteen ekspressionistit mieleeni. Maalauksessa on kuitenkin ennen kaikkea Kalle Leinolle ominaista huumoria, tässä tapauksessa nuorisokulttuurin ja vaikutuksen tekemisen parodiaa.
Ihmisen paljaiden varpaiden vieressä, sikaria polttava kissa aurinkolasit silmillään, on juuri sopivan ärsyttävä ja samalla viehko otus.

Toivon, että psykologiksi lukeva Kalle Leino ei kokonaan unohda kuvataidetta, vaikka ymmärrän täysin hänen toivettaan turvallisemmasta leipäpuusta. Tämä rauhallinen ja harvinaisen tasapainoiselta vaikuttava nuori mies on poikkeuksellinen taiteilija, jolle toivon vain onnea matkaan ilman sen kummempia paineita.

Leena Ahtola-Moorhouse

2017

Leena Ahtola-Moorhouse