E. W. Ponkalan säätiö on vuonna 1924 perustettu rahasto, jolla on oma paikkansa suomalaisen sivistystyön piirissä. Säätiö keskittyy kahteen asiaan: suomalais-ugrilaisten kansojen keskinäisten kulttuuriyhteyksien edistämiseen ja kuvataiteen tukemiseen omaa taidekokoelmaa kartuttamalla.

Tällaisten säätiöiden perustajat ovat elämässään menestyneitä, urallaan vaurastuneita henkilöitä, jotka ovat oman rahastonsa perustamisella halunneet taata nimensä sekä etenkin ihanteittensa ja aatteittensa säilymisen tuleville sukupolville.

Usein vastaavat säätiöt jatkavat toimintaansa Suomen Kulttuurirahaston puitteissa perustajansa nimeä kantavina nimikkorahastoina. E. W. Ponkalan säätiö on ainutlaatuinen siinä, että se on Ponkalan suvun tahdon mukaisesti säilyttänyt itsenäisyytensä ja pitänyt siitä vuosikymmenien ajan kiinni.

E. W. Ponkalan säätiön toiminnan käytännölliset puitteet on varmistettu kahdellakin tavalla. Ensinnäkin sekä sen että kaikkien säätiöiden toimintaa valvoo lainsäädäntö, ja säätiö on rekisteröity säätiörekisteriin. Patentti- ja rekisterihallitus on hyväksynyt säätiön säännöt ja pitää kirjaa sen hallintoelimistä. Ja toiseksi: jotta säätiö voisi toimia ja toteuttaa säännöissä määriteltyä tarkoitustaan, sen varainhoidon tulee perustua talouskysymysten asiantuntemukseen. Niinpä säätiön hallituksessa on ollut aina kokenut pankinjohtaja huolehtimassa vakavaraisuuden säilymisestä.

Säätiön taloudellinen tilanne on pysynyt vuosikymmenestä toiseen vakaana, ja niinpä säätiö on pystynyt toimimaan niitä aatteellisia pyrkimyksiä toteuttaen, joita varten E. W. Ponkala rahaston perusti. Kaikki vastaavat rahastot haluavat edistää yhteistä hyvää avustamalla esimerkiksi jonkin alan tieteellistä tutkimusta tai alan koulutusta. Ponkalan säätiön tavoitteet on sen säädekirjassa kuvattu hyvin ihanteellisella tavalla, vaikuttavin sanakääntein. Halutaan edistää kirjallista ja taiteellista toimintaa, ”joka voi herättää kansalaisissa elävää tietoisuutta siitä, että yksityisten, samoin kuin koko kansankin menestymisen pääedellytyksenä on kunkin yksilön kehitetty persoonallisuus, pitäen päämääränä kansalaisten siveelliseen vakaumukseen kohottavaa kuntoisuutta.”

Mitä nuo ylevät sanat sitten tarkoittavat – ja miten ne tulisi ymmärtää juuri nykyaikana? E. W. Ponkala oli etevä liikemies, mutta ennen kaikkea hän oli opettaja, sivistystyön tekijä, kansanvalistaja, humanisti. Pysyväarvoisen kulttuurityön tueksi on hänen säätiönsä toiminut vuosikymmenten mittaan, ja niin sen tulee tehdä jatkossakin.

Kaikkinaisen kansanvalistuksen piirissä Ponkalalle oli erityisen läheistä kaksi hänen nuoruus- ja miehuusvuosinaan yleensäkin hyvin tärkeänä pidettyä asiaa: raittiusaate ja heimoharrastus. Koko kansakunnan siveellisyyskysymyksiin liittynyttä raittiusaatetta Ponkala ajoi omissa julkaisuissaankin.

Säätiön sääntöihin Ponkala nosti heimoaatteen, eli suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen keskinäisen yhteydenpidon ja niiden kulttuuriyhteyksien edistämisen. Tämän tehtävän hän esitti säännöissä oman aikakautensa muotoiluin, mutta tehtävä itsessään muovautui tulevina aikoina tärkeäksi ja luonteenomaiseksi koko säätiölle. Meidän aikamme tulkinta E. W. Ponkalan heimoaatteesta on ollut se, että tukeaan jakaessaan säätiö on omistautunut virolaisten ja unkarilaisten kirjailijoiden, kääntäjien ja tutkijoiden auttamiseen ja esille nostamiseen.

Tässä asiassa ovat kohdanneet toisensa historian käännekohdat ja hyvin käytännölliset toimeentulon kysymykset. Säätiö ei ole suuri, sen taloudelliset resurssit ovat rajalliset. Mutta juuri oikeaan suuntaan kohdistettuna säätiön tuki on koettu merkittäväksi, ja tämä oikea suunta on ollut nimenomaan 1990-luvulla uudelleen itsenäistynyt Viro ja samaan aikaan entisistä siteistään vapautunut Unkari. Myös karjalankielisen kulttuurin ja karjalan kielten asemaa Suomessa sekä rajantakaisen Karjalan omakielistä kulttuuria on muistettu. Huomio suuntautui jo 1970-luvulla virolaisiin ja unkarilaisiin kulttuurielämän avainhenkilöihin, ja viime vuosikymmenet Säätiö on palkintojen ja apurahojen ratkaisuissaan kokonaan omistautunut sukukielten, kielisukulaisten asian ja meidän kulttuuriyhteyksiemme edistämiseen.

Tämä on ollut selkeä linjanveto, yhtä selkeä kuin oli se koulumiesten ja kansanvalistustyön tukeminen, johon Säätiö keskittyi perustamisestaan lähtien pitkälle yli sotavuosien. Kolmas tärkeä ja yhtenäisen linjan luonut ratkaisu on ollut oman, suomalaista kuvataidetta esittelevän taidekokoelman kartuttaminen. Kokoelman perusosa on deponoitu Turun kristilliselle opistolle; se kuvastaa E. W. Ponkalan kristillistä mielenlaatua, mutta teosvalintojen periaatteena on kuvataiteen uusien ja rohkeiden suuntausten tavoittaminen.

Jatkossa säätiön hallituksessa tullaan varmasti pohtimaan, tulisiko sääntöjä tulkittaessa nostaa esille uusia, pitkäjännitteiseen toimintaan johtavia avauksia. Työkenttää riittää sukulaiskieliä puhuvien kansojen lisäksi myös kotimaassa, ja huolenpito oman kansakunnan henkisistä arvoista olisi sekä sääntöjen kirjaimen että hengen mukaista.

Mahdollisuuksia tähän on varmasti monia. Mutta kuten kaikissa organisaatioissa, myös E. W. Ponkalan säätiössä ymmärretään, miten tärkeätä on vuosien myötä luotu julkisuuskuva. Se on juuri kansainvälisen toiminnan ansiosta erittäin hyvämaineinen ja kertoo siitä, että tämä yksityinen rahasto on paljon tosiasiallista kokoaan suurempi.

Juhani Salokannel